Viimeinen vuoteni lähihoitajan opinnoissa alkoi syksyllä
2013. Juuri pari viikkoa ennen koulun alkua sairastuin taas flunssaan ja
väsymys pahentui entisestään. Elokuun ensimmäiset kouluviikot menivät uuteen
luokkaan tutustuessa. Syyskuussa oli viimeiset kirjoitukset, tällä kertaa
vuorossa olisi siis pitkä matematiikka ja kolme muuta ainetta. En ollut
tyytyväinen kevään kirjoituksiin, joten olin päättänyt uusia kyseiset kaksi
ainetta viimeisellä kirjoituskerralla, joka ei ollut kovin fiksua. Nyt minulla
oli neljä ainetta luettavana, ahkerasti luinkin kesällä ainakin biologiaa.
Tuntui kuitenkin että aika ja voimat eivät riittäneet.
Syyskuu vaihtui, istuin tunnilla normaalisti niin kuin aina
ennenkin, katsoimme juuri opetusvideota aivohalvauksesta ja
aivoverenkiertohäiriöstä. Yhtäkkiä vasen käteni alkoi puutua, tiesin heti että
se ei ollut normaalia ja lähdin saman tien koulun terveydenhoitajalle. Perille
päästyä vasen jalkani oli myös puutunut. Istuin terveydenhoitajan luona, selittelin
oireitani ja siinä sitten puutui samalla vasen puoli kasvoista. Sitten lähtivät
voimat vasemmasta kädestä ja jalasta. Hätäännyin. Ajattelin että nyt sitten
viimeistään jotakin muutosta on tapahtunut aivojen verenkierrossa.
Terveydenhoitajani soitti terveyskeskukseen ja lähdin samalta istumalta sinne.
Siellä tehtiin tavanomaiset neurologiset testit ja todettiin vasemman puolen
raajojen olevan oikeaa heikommat. En päässyt enää kävelemään. Minut siirrettiin
päivystyksen kautta osastolle. Siellä minut vastaanottanut hoitaja sitten
vihdoinkin ensimmäistä kertaa antoi ajatukselle siivet, mitä jos minulla onkin
borrelioosi. Ajattelin että eihän minulla se voi olla, eihän minua ole edes
punkki purrut! Ajatus jäi kuitenkin muhimaan päähäni. Kotiin päästyä otinkin
paljon selvää borrelioosista ja toivoin vain että kyseessä ei olisi se piru.
Toivoin ja anelin että minulla ei ole kyseistä sairautta, niin hirveätä
luettavaa se oli.
Osastolla oli tuttu lääkäri kierrolla. Sain heti kuulla
pitkän litanian selityksiä kuinka minua on tutkittu tuloksetta ym. kaikkea
muuta. Tuntui kuin lääkäri ei ottanut ollenkaan todesta koko halvausoireistoa!
Aina kun lääkäri aloitti keskustelut, se alkoi sanoilla: ’’Sinähän olet tullut
tänne päänsäryn takia…’’. Vaikka kuinka intin vastaan että päänsärky ei ollut
ongelmani vaan halvausoireet, ei lääkäri siltikään meinannut minua kuunnella.
Pitkän jaarittelun ja puhuttelun jälkeen sain tahtoni läpi että pääni
kuvattaisiin siltä varalta että siellä ei ole tapahtunut mitään muutoksia. Tätäkään
ei tietenkään millään olisi tehty, sillä minullahan kuvat ovat olleet
normaalit, puoli vuotta, vuosi kaksi sitten. Kyllä, tilanne saattoi olla ehkä
se silloin vuosi sitten, mutta entä nyt!? No joka tapauksessa seuraavaksi oli
luvassa moitetta ja syyttävää sanelua siitä että pään kuvaaminen ei ole halpaa,
lähes huutoa ja ärhentelyä. Voitte kuvitella sitä itkun määrää kun lääkäri
poistui huoneesta. Tämä jos mikä, alentaa itsetuntoa…lääkäri ei kuuntele, ei
ota todesta ja syyttää… Kyllähän sitä yksin olevalle sairaalle nuorelle voi
vaikka miten ärhennellä kun kukaan omainen ei ole paikalla. Kohtelu muuttui
edes siedettäväksi aina kun äitini oli paikalla.
Pään kuvat olivat normaalit, mikä huojennus! Mutta mitä
lääkäri tekee seuraavaksi, tarjoaa pitkäaikaisia lääkkeitä pään kipuihin, suoraan sanottuna masennuslääkkeitä, kun nämä pääkivut hänen mielestään ovat
vaivanneet pitkään ja vaivaavat edelleen. Teroitan jälleen kerran että minulla
ei ole ongelmia päänsärkyjen kanssa. Sain ne kesä aikana hallintaan. Yritin
myös kertoa että olin kyllä syönyt ja kokeillut kahta kolmea pidempiaikaista
lääkitystä, mutta ne eivät auttaneet ja jouduin lopettamaan ne kovien
sivuvaikutusten takia. No heti kun kieltäydyin näiden lääkkeiden syömisestä,
loppui myös muiden kipujen hoito. Enää tämän jälkeen en ole saanut mitään
kipulääkkeitä kipuihini. Lääkärit ovat vain voivottaneet ja käskeneet elää
kipujen kanssa. Ja tästä alkoi myös leimautuminen mielenterveyspotilaaksi.
Seuraavaksi lääkäri kotiutti minut, melkein kävelykyvyttömänä, mitään
apuvälineitä ei annettu matkaan mukaan, eikä myöskään fysioterapiaa.
Rollaattoria osaston fysioterapeutti minulle yritti kaupitella, mutta miten
sitä pystyy sellaisella kävelemään kun vasen käsi ei toimi? Vaikea sitä yhdellä
kädellä on ohjailla, joten jätin suosiolla tarjouksen vastaanottamatta. Tulinpa
kysyneeksi sitten lääkäriltä että mitä teen jos halvausoireisto pahenee, minne
menen. Sain tylyn vastauksen: ’’Kyllähän sinä lähihoitajana tiedät että tuntoa
ei pysty millään lääkkeillä palauttamaan’’. Ja se siitä, muille kysymyksille
lääkäri vain nosti harteita tai ei sanonut mitään. Sitten vain kotia. Voi kun
ihanaa ja seuraavana päivänä kirjoituksiin! Kyllä oli sairaalalta sangen
ystävällistä kotiuttaa minut sellaisessa kunnossa, kyllähän minä nyt
halvaantuneena yhden kirjoitukset hoitaisin! En saanut edes tilaisuutta jäädä
yhdeksi yöksi että olisin voinut hoitaa kirjoitukset sairaalassa ja lähteä
sitten kotiin…
Ilman sairaslomaa palasin sitten takaisin koulunpenkille
heti seuraavana päivänä. Koulussa kävin joka ikinen päivä. Minut kyydittiin
kouluun ja koulusta kotiin läheisteni voimin. Koulussa yritin olla
mahdollisimman omatoiminen. Kävelin rappusia pitkin luennoille toiseen tai
kolmanteen kerrokseen jotta saisin mahdollisimman paljon ”kuntoutusta”, eikä
lääkäreiden tarvitsisi valitella, etten käytä lihaksiani! Silti toimintakykyni
meni vain huonompaan ja huonompaan suuntaan joka päivä. Halvautumisen
yhteydessä minulle tuli huimausta, pahoinvointia ja pieniä pakkoliikkeitä ja
vapinaa. Lokakuun vaihtuessa alkoivat nivelsäryt, ne alkoivat sormien
nivelistä, sitten alkoi varpaiden niveliä särkeä. Päivien edetessä, nivelsäryt
nousivat jalkoja ja käsiä pitkin ylemmäs niveliin ja kohta kehoni kaikki
nivelet olivat kipeitä. Sitten kivut alkoivat hyppiä nivelestä toiseen. Ensiksi
saattoi särkeä varpaiden niveliä kun taas hetken päästä käden ja olkapään
nivelet olivat yhtäkkiä kipeitä. Tasapaino-ongelmat lisääntyivät hurjasti ja
kaatuilin jatkuvasti, myös pientä niskajäykkyyttä ilmeni.
Pian vasen jalkani halvaantui uudelleen pahemmin ja jouduin
takaisin sairaalaan. Siellä sain taas kuulla saman virren, että minua on
tutkittu niin paljon että olisikohan syytä lähteä kartoittamaan psyykkisen
puolen asiat. Edelleenkin he pitivät päänsärkyjä suurimpana ongelmana. Sitten
tokaisin lääkärille että koita pois sulkea päänsäryt ja pään vaivat ja miettiä
mitä nämä muut oireet voisivat olla. Sitten vasta lääkäri tajusi konsultoida
sisätautien lääkäriä ja reumalääkäriä. Äitini sanoi myös että jos he eivät osaa
hoitaa minua täällä, laittakaa minut muualle. Siihen lääkäri vastasi: ’’No
mutta minne?’’ käsiä nostaen. On se niin ihanaa kun itse joutuu itse toimimaan
lääkärinä ja ajatella heidän puolestaan ja sanella mitä kokeita haluaa
otattavan, pyysin myös että minusta otettaisiin borrelia vasta-aine kokeet.
Valitettavasti ne olivat negatiiviset joten unohdin koko borrelioosin. Myös mitään
reumapuoleltakaan ei löytynyt. Lääkäri oli kuitenkin tehnyt kirjallisen
lähetteen Ouluun, jossa kävin sitten tapaamassa toista lääkäriä. Hän määräsi
kaularangan kuvaukseen ja otattavaksi uudelleen likvor-näytteen. Kaularangan
kuva oli normaali, samoin likvor-näyte, josta oli otettu myös borrelioosi
vasta-aineet. Sopimukseni oli lääkärin
kanssa että jos näistä tutkimuksista ei löytyisi mitään niin hän laittaisi
uuden lähetteen reumatologille, sillä nivelkipuni vain pahenivat. Myöhemmin
kevään aikana sain postia kotiin, minua ei otettaisi reumatologin vastaanotolle
sillä syksyiset kokeet olivat olleet normaalit. En saanut edes tilaisuutta
selittää kuinka kovasti nivelkipuni olivat pahentuneet, niinpä marssin äitini
kanssa reumaosaston sairaanhoitajan luokse, jossa selitettiin minun tilanteeni.
Onneksi sitten sain ajan.
Minun olisi pitänyt
suorittaa työharjoittelu marraskuun aikaan, mutta mitenpä sitä toisia ihmisiä
hoitaa, kun itse oli sellaisessa kunnossa että apua olisi tarvinnut. Onneksi
sain ajan ymmärtäväiselle terveyskeskuslääkärille ja sain pidemmän sairasloman
työharjoittelu ajalle. Joulukuussa aloin jo hermostua kun vointini ei yhtään ollut
noussut, edessä häämötti tammikuun, viimeinen, työharjoittelu joka minun oli
tehtävä jotta valmistuisin samaan aikaan kuten muutkin. Kokeilin uimista,
ajattelin että jos sillä saisin itseni takaisin kävelykykyiseksi ja pääsisin
liikkumaan normaalisti. Kannatti kuunnella itseäni, sillä jo muutamien
viikkojen päästä sain palautettua suurimman osan voimistani takaisin vasemman
puolen raajoihin, eihän siinä mennyt kuin noin kolme kuukautta. Tunnon takaisin
saaminen kesti vielä kauemmin, kasvoihin se ei koskaan palautunut kokonaan.
Joulukuun alussa, itsenäisyyspäivänä, viettelin myös omia
ylioppilasjuhlia, niitäkin jännitin niin kovasti. Kuinka kävellä korkokengillä
vasta halvaantumisesta toipuneena ja nivelkivuista kärsivänä? Voin kertoa että
se meni yllättävän hyvin, monikaan ei olisi edes tiennyt että minua vaivaa
mikään. Pinnistelin sen päivän ja yritin käyttäytyä kuin normaalit terveet
ihmiset. Rappuset kävelin onnistuneesti ilman ongelmia, mutta lavalla
seisominen lakin, ruusun ja todistuksen kanssa tuotti ongelmia. En meinannut
millään jaksaa pitää todistustani toisella kädellä sitä lyhyttä aikaa minkä se
vaati, niin heikkona käsieni lihakset olivat, varsinkin vasemman. Tilanne
tuntui ikuisuudelta seistä lavalla yleisön edessä kipujen kanssa. Pidin ylioppilasjuhlat
seuraavana päivänä sukulaisilleni, minun onnekseni mursin häntäluuni kaiken
lisäksi juhlapäivän aamuna. Siinä oli sitten suoriutumista päivästä kun et
voinut istua kipujen takia, mutta et voinut seistäkään kipujen takia. Olin
todella väsynyt päivän päätteeksi.
Koitti Tammikuu ja kauan odotetut ja paljon stressiä
herättäneet työharjoittelut. Olimme sopineet opettajani kanssa että
suorittaisin työharjoittelupaikassa molemmat työharjoitteluni, syksyisen että
tämän keväisen, olisin yhteensä melkein kolme kuukautta töissä. Halu valmistua
samaan aikaan kuin muutkin luokkalaiset, oli niin kova, että ajattelin
pystyväni suorittamaan ne. Tässä vaiheessa elämääni asuin jo avopuolisoni
kanssa, hän suoritti armeijaa joten olin viikot yksin kotona. En oikeasti osaa
sanoa mistä sain sen kaiken energian jaksaa työharjoittelussa, sillä annoin
itsestäni 110 % työpanoksen jotta suoriutuisin hyvin. Välillä tein
kuudenkin päivän viikko että sain tarvittavan määrän tunteja kasaan. Kotia kun
vihdoin pääsin aina päivän päätteeksi, itkin kotimatkat. Työharjoittelupaikkaan
ei ollut kuin 300–400 metriä, mutta joka askel sattui niin hirveästi että se
tuntui kidutukselta. Kotia kun pääsin, olin aina niin hirveän kipeä ja väsynyt
että en pystynyt kuin mennä makuulle sohvalle ja sieltä en päässyt sitten enää
ylös kipujen takia. Olin älyttömän väsynyt ja tässä vaiheessa uniongelmat
alkoivat, vaikka nukahdin hyvin, en saavuttanut syvää unta, joten nukuin vain
pinnallista unta. Siitä se kierre sitten lähti. Töissä kuitenkin keskityin niin
kovasti työntekoon, etten huomioinut kipujani. Mielelläni menin ja tein, kuin
istuin alas ja annoin kivuntunteen vallata kehoni. Välillä olin niin kipujen
vallassa ja kykenemätön pitämään itsestäni huolta, että jouduin soittamaan
äitini tulla tekemään ruokaa jotta saisin syödäkseni, en vain yksinkertaisesti
pystynyt siihen itse. Syöminenkin oli todella raskasta ja kävi työstä.
Tietenkin olin myös alakuloinen ja masentunut siitä että oma avopuolisoni
vietti päivänsä armeijassa, eikä voinut olla kotona auttamassa minua, varsinkin
nyt kun tarvitsin apua eniten. Kevät 2014 oli raskasta aikaa. Joka ikinen päivä
kun kävelin töihin, kärsin kivusta, joka ikinen työpäivä kärsin kivusta, joka
ikinen ilta kärsin kivusta ja joka ikinen yö kärsin kivusta. Ei ollut mitään
lääkkeitä joilla lopettaa kivut, ne seurasivat joka paikkaan, ei hetkeäkään
helpotusta.
Helmikuussa sairastin todella pahan virusinfektion, minulla
oli todella korkea kuume viikon verran ja hirveät kurkkukivut, jotka säteilivät
kovaa kipua korviin. Tuntui oudolle sairastaa 39 °C kuumetta, sillä elimistöni
ei ole vuosiin jaksanut nostattaa kuumetta sairastumisen jälkeen. Lämpö jaksaa
nousta korkeintaan 37,1 °C, mutta ei sen enempään ja pian se laskee
alilämmölle, joka tuntuu melkein pahemmalle kuin kuume. Se vaihtelee välillä
34–35 °C.
Toukokuussa menin tapaamaan vihdoin reumatologia, hän oli
tullut Oulusta, diagnosoi minulle fibromyalgian kipupistein 18/18. Antoi
lääkettä univaikeuksiin ja sillä selvä, Klotriptyl mite 12,5mg 1/2 tbl iltaisin. Koko tapaaminen tapahtui nopeaa,
lääkkeet käteen ja ulos meininkiä, vähän sille itsestäni tuntui. Olin todella
huojentunut, sillä mietinkin että minulla varmaan on fibromyalgia, kun mitään
muuta ei löydetä. Ajattelin että nyt vihdoin ja viimein sain diagnoosin, tämä
minulla on! Kelaan meni myös hakemukset fibromyalgian soveltavuusvalmennus
kurssille.
Sain suoritettua kunnialla työharjoitteluni loppuun ja
valmistuin keväällä 2014 vihdoinkin lähihoitajaksi. Mikä onnen päivä, minä tein
sen! Hurjalla sinnillä ja sisulla, valmistuin kuin valmistuin lähihoitajaksi.
Tiesin kyllä etten pystyisi tekemään lähihoitajan töitä valmistuttuani, sen
verran huonoon kuntoon olin mennyt näiden vuosien varrella. Jäin kuitenkin
kesätöihin samalle osastolle jossa suoritin työharjoittelun, mutta tein vain
50 %, eli olin noin 2-3 päivää viikossa töissä. Ilmoitin myös että
yövuoroja en pysty tekemään, sillä en pysty enää valvomaan juuri ollenkaan.
Pääkivut tulevat heti valvomisesta tai liian vähäisestä nukkumisesta. Tein vain
kaksivuorotöitä, aamu- ja iltavuoroja. Ensimmäiset päivät olivat aina
helpoimpia, silloin kivut olivat vielä kohtalaisia, toisena päivänä ne jo
häiritsivät työntekoja ja kolmantena päivänä olin kuin puoli kuollut. Onnuin jo
kävellessä kipujen takia koska ne olivat niin kovat ja väsymys oli ihan hirveä.
Välillä tuntui että olin huonommassa kunnossa kuin paikan hyväkuntoisimmat
potilaat. Olin yhden ainoan kerran kesä aikana sairaslomalla, silloinkaan en
jäänyt kipujen takia pois. Heinäkuussa vasen käteni työpäivän lopussa nimittäin
meni toimintakyvyttömäksi, eli luultavasti halvaantui. Onneksi itselläni alkoi
pidemmät vapaat, joten montaa päivää sen takia en joutunut olemaan poissa
töistä. Noin viikossa käteni kuitenkin palautui normaaliksi. Oli hirmu vaikeaa
uskoa etten pystynyt tekemään enää kuin 50 % työtä, välillä tuntui että en
jaksa edes senkään vertaa. Pakko kuitenkin oli, sillä en olisi saanut mistään
muualta avustusta vuokran maksamiseen.
Työt läheni loppuaan ja pelko jäädä työttömäksi oli kova.
Sillä pelkäsin työttömänä joutuvani työnantajien pomputettavaksi lähihoitajan
ammatin takia ja töihin joita en todellisuudessa pystynyt tekemään. Enhän
pystynyt tekemään kolmivuorotyötä tai töitä täysillä prosenteilla. Varasin ajan
työvoimatoimistoon jossa ihana virkailija neuvoi minua hakemaan B-lausunto, sekä
yrittää hakea ammatillista kuntoutusta, sillä olin jo suunnitellut että
lähtisin syksyllä opiskelemaan. Olin hakenut terveydenhoitajaksi, mutta en
koulutukseen päässyt. Sitten keksin hakea ammattikouluun erillishaussa, niihin
koulutuslinjoille joissa oli vapaita paikkoja. Pääsinkin sitten opiskelemaan
sisustusartesaaniksi, koulumatkaa vain oli melkein 70km ja tulisin kulkemaan
sinne autolla joka päivä, sillä linja-auto ei kulkenut. Lääkäri onneksi
kirjoitti minulle tarkan B-lausunnon työkyvystäni, jonka vein
työvoimatoimistoon sekä Kelalle jotta saisin ammatillista kuntoutusta
opiskeluajalleni. Valitettavasti Kela ei hyväksynyt hakemustani, perusteena oli
että olin tarpeeksi terve tekemään kevyitä lähihoitajan töitä. Mitä ihmeen
KEVYITÄ lähihoitajan töitä, ei sellaisia ole olemassa! Mutta sentään sain
opiskelupaikan, nyt ei tarvinnut pelätä työttömänä oloa ja kuvittelin että
suoriutuisin alasta hyvin, koska opiskelu ja työ eivät olleet kovinkaan
fyysisesti rasittavaa.