Vuoden 2018 päällimmäisinä muistoina minulla on masennus, ahdistus, surumielisyys, jaksamattomuus ja epätoivo. En muista milloin minusta on tuntunut viime kerran sille että koko vuotena ei olisi tapahtunut juuri mitään hyvää. Itse asiassa minusta on tuntunut jo viimeiset viisi vuotta sille, että jumitan vain paikallani, samassa tilanteessa, vailla ulospääsyä, vaikka kuinka haluaisin. Vuosi 2019 on jo hyvällä mallilla, ja silti samat ongelmat jaksavat piinata minua. Toivoisin että voisin puhua tai kertoa paljon positiivisimpia asioita, ja että terveydellinen tilanteeni näyttelisi pienempää roolia elämässä. Ehkä jonain päivänä, mutta tällä hetkellä oma toiveikkuus paremmasta tulevaisuudesta murenee hetki hetkeltä enemmän ja enemmän.
Olen asunut jo kaksi vuotta ''uudessa'' kaupungissa, jonne muutin paremman tulevaisuuden toivossa. Monikin asia on muuttunut parempaan suuntaan, yksi suurimmista on se että täällä minua on yritetty sentään auttaa enemmän, kuin missään muualla paikkakunnilla. Kuitenkin nämä ovat pieniä asioita siinä mittakaavassa, että ihminen tarvitsisi jotain paljon positiivsempaa ja konkreettista, mikä pitäisi sen kiinni elämässä ja loisi turvaa ja onnellisuutta. Minulla on ainakin käsitys siitä että ihminen voi paremmin ja tuntee olevansa onnellisempi silloin, kun suurin osa elämän ns. peruspilareista ovat kunnossa. Mitkä ne peruspilarit ovat? Minä luokkittleen ne seuraavasti; ystävyyssuhteet, opiskelu- tai työpaikka, parisuhde, hyvä taloudellinen tilanne ja terveys. Mitä useampi kohta näistä asioita täyttyy, sen onnellisempi ihminen yleensä on ja kokee yhteenkuuluvutta yhteiskuntaan. Tietenkään ei välttämättä. Ihminen kuitenkin on laumaeläin ja haluaa kokea yhteenkuuluvuutta johonkin. Mitä ihmiselle jää kun häneltä puuttuu opiskelu- tai työpaikka, parisuhde, terveys ja hyvä taloudellinen tilanne? Voin kertoa että olo ei ole ainakaan kovinkaan onnellinen.
Pyörin melkoista noidankehää kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Toivon olevani terve, tai ainakin terveempi, jotta voisin palata töihin, josta saisin rahaa, jolloin taloudellinen tilanteenikin paranisi, tai mennä opiskelemaan, näkisin muitakin ihmisiä kuin vain satunnaisesti ystäviäni ja kokisin yhteenkuuluvuutta yhteiskuntaan. Tämä tekisi minusta jo huomattavasti onnellisemman ja ainakin tasapainoisemman. Toisin kuin nyt, minulla ei ole terveyttä, kamppailen päivittäin kuinka saan suoritettua päivittäin omat kotityöni kuten tiskata astiat, pestä pyykkiä, siivota, käydä pesulla, tehdä ruokaa jne. Kamppailen ja stressaan jatkuvasti toimeentulostani, sillä joudun kohtaamaan jatkuvasti byrokratian koukeroita. Kun edes sairaana ei saa sairastaa rauhassa. 2018 vuotena minulla oli siinä mielessä helpompi taloudellinen tilanne, sillä sain sairauspäivärahaa. Jossakin vaiheessa sekin lysti loppui, kun päivät tulivat täyteen. Hain tottakai kuntoutustukea ym. jotka hylättiin. Nyt sitten olen ollut takaisin työmarkkinatuella, mutta pulmaksi on tullut aktiivimalli. Se on hienoa että sinua rokotetaan siitä että et kykene täyttämään aktiivimallia terveydellisestä syistä, mutta jostakin sitä rahaa on pakko saada. Toisaalta en kyllä siitäkään jaksa välittää, ihan sama, vieköön vaikka kaikki rahat. Pitäisi odottaa 7kk että saisin haettua uudelleen sairauspäivärahaa. Ei mahdollisuutta mennä töihin tai lähteä opiskelemaan.
Aloitin kelan järjestämän ammatillisen kuntoutusselvityksen, jossa toisen jakson jälkeen lääkäri oli sitä mieltä että ei anna siunausta edes uudelleen kouluttautumiselle, sillä pitää minua täysin työkyvyttömänä, yhdessä muiden kutoutusselityksen työntekijöiden kanssa. Ongelmana on vain se että Kela ei tule hyväksymään varmaan missään vaiheessa eläkehakemuksia, tai edes osatyökyvyttömyyseläkettä. Ensinnäkin olen niin nuori, ja diagnooseilla fibromyaliga, lymen borrelioosi tai krooninen väsymysoireyhtymä, ei tulla hakemuksia hyväksymään. Mitäs sitten? En tiedä. Olen liian sairas tekemään töitä, mutta ''liian terve'' jotta minua armahdettaisiin yhteiskunnassa. Voin ilokseni ilmoittaa että olen ainakin yrittänyt. Olen koittanut tehdä lähihoitajan töitä ties vaikka millä tavalla. Ihana silloinen työntantaja tuli paljon vastaan, jotta olisin pystynyt edes 50% tekemään töitä. Siitä vain ei tullut mitään. Olen yrittänyt opiskella sisustusartesaaniksi ja merkonomiksi. Ensimmäisessä koulussa selvisin puoli vuotta, toisessa vain kuusi viikkoa. Olen yrittänyt hakea opiskelemaan kuvataidetta pääsemättä sisään, ja jopa työkokeilussakin olin tammikuussa koulunkäynnin ohjaajana, mutta se meni läskiksi kolmen viikon jälkeen. Oikeastaan kaksi päivää pärjäsin ja koko loppu ajan vain sinnittelin, sillä aikaa kun oma äitini oli pitämässä minusta huolta kotona, kun en kyennyt enää suoriutumaan mistään arjen askareista yksin väsymyksen ja kouristuskohtausten takia. Olen hakenut myös joihinkin työpaikkoihin, mutta eipä minua ole haastatteluihin asti otettu. Ehkäpä syynä se että minun työkokemukseni loppuu vuoteen 2015. Ei näytä hirveän hyvälle tällainen neljän vuoden tauko kaikista töistä ja opiskeluista.
Olen saanut aina toinen toisensa perään ideioita, mitä ryhdyn seuraavaksi tekemään ja joita lähden toteuttamaan ja yrittämään, kuitenkin kerta toisensa jälkeen ne ovat menneet pieleen terveyteni takia. Se jos mikä masentaa. En jaksaisi kokea enää pettymyksiä tai epäonnistumisia. En haluaisi masentua ja luovuttaa, mutta tätä tilannetta on kestänyt jo aivan liian pitkään, ja niin kuin jo totesin, en näe tälle ulospääsyä. Entä sitten kun ei jaksa enää yrittää tai olla positiivinen? Entä sitten kun oma sinnikkyyteni loppuu? Joskus toivon tai itken, että olisipa minulla edes parisuhde. Se jos mikä varmasti helpottaisi edes jollakin tavalla tämän hetkistä surua, ahdistusta ja epätoivoa, kun mikään muu elämässäni ei onnistu. Olisi ainakin joku ihminen keneen tukeutua ja tuntisi olevansa tärkeä edes jollain tavalla. Titetenkin epätoivo siinäkin asiassa on noussut, että kuka minut tällaisena sairaana huolisi, kuka pystyisi hyväksymään sen että en kykene tekemään töitä ja että pelkkä oman arjen pyörittäminen on pävittäistä kamppailua. Loppupeleissä sairauteni ei ole koko totuus minusta tai määritä täysin sitä millainen minä tai minun elämäni on. Kunpa yhteiskunta vain tietäisi minkälaista ahdinkoa se aiheuttaa minunlaisilleni väliinputoajille. Kuitenkaan en ole omaa tilannettani itse aiheuttanut. Haluanko olla tässä tilanteessa? No en todellakaan! Jos jokin asia elämässäni ei pian muutu paremmaksi, en oikein tiedä miten jaksan eteenpäin. Haluaisin pitkästä aikaa jotain todella positiivisia uutisia. Toivossa on hyvä elää.
