Viikko kärsimystä

Seuraavalla viikolla heti äitienpäivän jälkeen, maanantaina lähdin normaaliin tapaan iv-tiputukseen. Yritin ola matkan ajan sinne reipas, mutta voin sanoa että minua hävetti todella paljon halvaantunut puolisko kasvoissa. Eihän sitä olisi muuten hirveästi huomannut, muuta kuin hymyillessä tai puhuessa. Yritinkin vähän peitellä vasempaa kasvon puolta. Jännitti todella paljon mennä tiputukseen ja nähdä ihmisten reaktiot siellä, tietenkään ei olisi tarvinnut.

Sairaanhoitaja tietenkin rupesi miettimään että uskaaltaako minulle antibioottia tiputtaa kun tämmöinen oli tapahtunut viikonloppuna ja jäimme odottamaan lääkärin vastausta tilanteeseen. Siinä vastausta odotellessa pääkipu yllätti, aluksi se oli todella pientä, ei juuri haitannut. Lopulta lääkäriltä tuli myöntävä vastausta antibioottitiputukseen ja se minulle laitettiin sitten tippumaan. Tiputuksen aikana ja sen jälkeen vointini alkoi romahtaa. Pääkipu alkoi yltymään, mikä oli nykyään normaalia aina tiputusten jälkeen, mutta tällä kertaa se alkoi yltyä todella pahaksi. Vatsani meni sekaisin, ripuloin ja tuli hirveä uupumus. Vähän pakkoliikeitäkin ilmaantui. Kun olin lähdössä pois olin todella huonossa kunnossa. Matka takaisin oli todella hirveä. Minun piti matkata kaksi tuntia junalla määränpäähän, joten se kaksi tuntia junassa tuntui kuin se ei koskana loppuisi. Hytkyin paikallani ja vaihdoin koko ajan asentoa, en meinannut millään jaksaa istua. Kipu oli hirveä, keskittymiskyky nolla, melu tuntui hirveälle.

Vihdoinkin ''kotona''. Menin sänkyyn lepämään, sieltä en päässytkään enää koko iltana enkä seuraavan viikon aikana ylös. Pääkipuni yltyi todella rajuksi. Onneksi ei tarvinnut olla yksin ja sain paljon apua, en jaksanut, en pystynyt nousta sängystä ottamaan lääkkeitä. Aina jos vähääkään yritin vaihtaa asentoa, pääkipu voimistui. En pystynyt liikuttamaan päätä. Tuntuui kuin pääni olisi täynnä tuhansia pieniä neuloja tai lasinsirpaleita, jotka hankasivat päätä kun sitä liikutti. Tyyny tuntui kivelle eikä mikään asentokaan tuntunut mukavalle. Kimurtelin tuskasta. Tässä vaiheessa turvauduin vanhaan tuttuuni Tramaliin, eihän se tietenkään kipuja yhtään helpottanut, mutta se väsytti niin paljon että sain sentään nukuttua. Seuraavien neljän päivän aikana en noussut sängystä muuta kuin pakosta vessaan, hakemaan vettä tai vähän syötävää. Lääkkeistäkin otin vain tärkeimmät. Ruokakaan ei maistunu, oksetti koko ajan. Söin vain päivässä ehkä 1-2 pilttiä ja illalla vähän ruokaa. Laihduinkin sen neljän päivän aikana melkein kaksi kiloa. Nukuin, nukuin ja nukuin.

Kasvot olivat edelleen halvaantuneet. Yhdessä vaiheessa vasen käteni haluisi sanoa sopimuksensa irti. Onneksi sen toimimattomuus kesti vain päivän, jonka jälkeen pian palautui. Rupesin saamaan hirveitä lihaskipua. Repivää lihaskipua, joka oli todella hirveää. En ole aikaisemmin kokenut mitään samanlaista. Se vallitsi lähinnä vasemman käden hauislihaksessa ja tuntuikin vielä monta viikkoa kivun jälkeen että lihaksessa todella tapahtui jotain vauriota, sillä sen käyttäminen aiheutti melkein välittömästi samaa kipua.

Olisin kuulunut jo kipujen takia sairaalaan, mutta sinne en halunnut lähteä koska tiesin mitä siitä seuraisi. Vieraalla paikkakunnalla minut oltaisiin lähtetetty takaisin kotipaikkakunnalle, jossa minut oltaisiin ehkä otettu neurologian osastolle, josta minut olisi kotiutettu kotiin heti seuraavana päivänä. Olisin kuullut lääkärin vihaisia kommentteja, eikä minulle oltaisi tehty mitään. Se olisi rasittanut minua vain entistä enemmän enkä todellakaan jaksa enää samanlaista rumpaa. Onneksi neljännen päivän jälkeen kivut alkoivat helpottamaan, pystyin olemaan lyhyitä aikoiha ylhäällä. Tramalista vielä en pystynyt luopumaan. Mutta jo viikonloppuun mennessä minun ei tarvinnut enää niitä syödä ja olin jo kokonaisia päivä ylhäällä. Olin paremmassa kunnossa, mutta en todellakaan takaisin siinä kunnossa missä olin viikkoa takaperin. Olin paljon väsyneempi ja väsyin helpommin.

Sen viikon aikana kun makoilin sängyssä hirveissä kivuissa meinasi epätoivo vallata. Enää kaksi viikkoa kesäkuuhun ja minulla alkaisi kesätyöt! Miten ihmeessä pystyisin ja jaksaisin. Halusin lähteä töihin, joten soitto työnantajalle etten tulisi ei tullut kuuloonkaan. (Olin käynyt jo maaliskuun aikana juttelmassa työnantajalleni tilanteesta, joten hän oli kyllä tietoinen terveyden tilanteestani ottaessani minut töihin). Pian kuitenkin en enää jaksanut välittää. Lopulta yritin ajatella että kaikki kyllä järjestyy, myöhemmin en enään yrittänyt vaan uskoin että kyllä kaikki järjestyy. Asiat kuitenkin aina järjestyvät jollakin tavalla. 

Äitienpäiväviikonloppu

Vappu meni melko rauhallisessa merkeissä, lukuun ottamatta väsymystä ja pientä pakkoliikkettä. Sain viettää vapun yhdessä perheen kanssa, josta olen kiitollinen, helpotti vähän koti-ikävää. Vointi jatkui samanlaisena aina äitienpäivä viikonloppuun asti. Kunnes lauantaina 9.5. aamu alkoi todella pahalla aivosumulla. En reagoinut juuri mihinkään, saatoin jäädä vain tuijottamaan tyhjyyteen. Kesti vähän aikaa tajuta että joku puhui minulle ja vastata siihen. Myöhemmin päivällä tilanne rauhoittui mutta sitten tuli tunne että vasen puoli kasvoista roikkuisi. Menin katsomaan peilistä ja niinhän se tekikin. Ja pian sen jälkeen koko vasen puoli kasvoista, silmästä alaspäin ei liikkunut mihinkään yrittäessäni irvistellä miten päin tahansa. Luulen kyseessä olleen kasvohermohalvaus.

Toimimattoman suupielen kanssa puhuminen oli todella vaikeaa, joten sössötin. Juominenkaan ei onnistunut enään kuin pillillä. Onneksi vasen silmä sentään liikkui, sain suljettua silmän. Mutta sekin oli jännällä tavalla jämähtänyt, tuntui kuin siihen olis tungettu botoxia, se vain mollotti ''yli-aktiivisesti'' auki. Lähipäivät otin todella rennosti ja varovaisesti, lähinnä seurasin lähtisikö halvaus etenemään pitkin vasenta puolta. Noin viikkoon en pystynyt juuri syömään kuin soppia tai keittoja. Välillä tuli purtua vasemman puolen poskeen, mutta kyllä tähänkin alkoi tottua yllättävän nopeaa...