Olen kuullut lukemattomia kertoja sanonnan että ihmiselle ei anneta enempää, kuin mitä hän jaksaa kantaa. Tämä on juuri niitä hetkiä, jolloin kyseenalaistan koko sanonnan. Tällä hetkellä koin taas oman murtumispisteeni. Se saa minut ajattelemaan että joskus liika on kuitenkin liikaa. On totta että henkinen paha olo tai minun tapauksessa fyysisest kivut, eivät sinua tapa. Ne satuttavat kyllä ja saavat mielesi todella maahan, mutta ne eivät tapa. Olenko heikko kun en jaksa? Olenko heikko kun en kestä enempää kipua, muiden ihmisten pahoja sanoja tai yksinäisyyttä? Haluan valita mielummin onnellisuuden, kuin kärsimyksen, ja jättää kokematta nämä henkiset romuttumiset ja elää onnellisena hamaan tulevaisuuteen.
Viimeisen kuukauden aikana kolme eri ihmistä ovat haukkuneet ja loukanneet minua sekä nivelkipuni ovat pahentuneet valtavasti. Ensimmäistä kertaa eron jälkeen, josta on päälle yhdeksän kuukautta, tunnen itseni myös yksinäiseksi ja kaipaan toisen ihmisen läheisyyttä. Mikä on minulle toisaalta positiivinen asia, sillä olen ollut niin lamaantunut tunteiden kanssa eron jälkeen. Olen kuitenkin sitä mieltä että minun on parempi ja helpompi olla tällä hetkellä yksin. Olen liian sairas ja väsynyt että jaksaisin parisuhde hässäkkää tähän päälle. Minulla ei ole voimavaroja tutustua ja pitää yllä tallaisia ihmissuhteita, enkä ole kykenevä antamaan toiselle osapuolelle sitä mitä se vaatisi. Parisuhteiden pitäisi kuitenkin olla vastavuoroisia. Tuntuu että minulla on ollut jonkinnäköinen teemallinen jakso, jossa ihmiset ovat päätyneet haukkumaan ja loukkaamaan minua. Olen ylpeä itsestäni siitä että olen puolustanut itseäni, sillä olen liian kiltti. Yleensä olen ottanut vastaan kaiken mitään sanomatta ja kääntänyt vielä toisenkin posken. Tietenkin on vaikeaa olla ottamatta itseeni näistä asioista, sillä osa pahoista sanoista on tullut hyvin läheisiltäkin ihmisiltä. Tietenkään sen ei saisi antaa vaikuttaa. Tässä sitä vain miettii että mitä tein väärin? Olen keskittynyt postiivisiin asioihin, ajatellut positiivisesti, tehnyt ja elänyt kivuista huolimatta parhaalla mahdollisella tavalla, silti saan paskaa niskaan. Onko elämällä jotain sitä vastaan että haluan olla onnellinen. Koska olen keskittynyt positiivisiin asioihin, niin elämä päätti lisätä vettä myllyyn?
Olen aika jumissa kipujeni kanssa tällä hetkellä. En ole saanut nukuttua kunnolla kipujen takia. Herään öisin moneen kertaan kipuihin. Olen itkenyt monena päivänä kun sattuu niin paljon. Pelkästään se että on paikoillaan, istuu, seisoo, kävelee, sattuu todella paljon. Ei ole väliä teetkö jotain vai etkö tee mitään. Kipu ei hellitä. Aikaisemmin minulla oli vaeltavia nivelkipuja. Sain silloin diagnoosiksi fibromyalgian, 2014. Nykyään kaikkia muita niveliä, paitsi kyynärniveliä, sattuu koko ajan. Molempien käsien sormien, ranteiden ja olkapäiden niveliä, molempien jalkojen varpaiden, nilkkojen, polvien ja lonkkien niveliä. Myös selkään sattuu. Ne eivät ole vaeltavia kipuja, vaan kaikkiin niveliin sattuu jatkuvasti. Tänään oli taas niitä päiviä kun kävelin kotiin illalla ja itkin koko matkan, koska sattui niin paljon. Tällä hetkelläkin minua sattuu todella paljon kirjoittaa tätä. Teen sen kuitenkin, koska haluan helpottaa edes jollain tavalla omaa pahaa oloa. En pysty puhumaan juuri enää puhelimellakaan ilman kuulokkeita. Puhelimen pitäminen on todella kivuliasta.
Yritin tsempata itseäni viimeiset 1-2 viikkoa. Ajattelin että ihan sama, tilanteeni on tämä, en voi sitä muuttaa ja itku ei sitä paranna. Ajattelin että olen vahva, sivuutan kipuni ja keskityn muuhun ja elän ''normaalia'' elämää ja kätken kipuni muilta, en valita tai puhu asiasta. Tiedän että ei ole väärin näyttää omaa haavoittuvaisuuttaan ja sen näyttäminen on myös vahvuutta, mutta jotenkin tunsin itseni heikoksi kun itkin melkein joka päivä kivusta. Vaikka olen kärsinyt tästä sairaudesta jo yhdeksän vuotta, kipuun ei koskaan totu. Voisin myös sanoa että kipuni ovat melko pahat, sillä itken niiden takia. En hevillä itke kivun takia. Myös se että kipu saa minut täysin lamaantumaan toisiinaan niin paljon etten pysty liikkumaan, kielii myös pahasta kivusta. En ymmärrä silti miksi ajattelen olevani heikko jos itken ja en kestä näitä kipuja. Yksin se on ihan ok, mutta en halua näyttää sitä muiden nähden. Ehkä se että olen yrittänyt sivuuttaa kivut on johtanut osittain tähän henkiseen romuttumiseen. Haluaisin vain pysytyä tekemään samoja asioita kuin muutkin. Olen ollut myös todella väsynyt kesästä lähtien. Siihen osasyynä on todennäköisesti todella alhainen ferritiini arvo, josta tapaan lääkärin joulukuussa. Muisti pätkii ja ajantaju on todella omituista. Viikot menevät sumussa, enkä välttämättä muista mitä olen tehnyt kuluneen viikon aikana.
Kaikista rankinta on varmaa se että luulee ja uskottelee itselleen että enää ei tarvitse mennä niin pohjalle oman sairauden kanssa, mitä on joutunut vuosien varrella menemään. Sitten kun se hetki koittaa taas, niin todellisuus ja sairauden julmuus tulee erittäin hyvin ilmi. Yritin jopa kieltää itseltäni kesän aikana etten sairasta borrelioosia, olen siitä jo tarpeeksi parantunut, ja kaikki jäljellä olevat oireen varmasti johtuu jostain muusta. Sainpahan taas näpäytyksen. Varmasti minussa on muutakin vikaa, kuten paha raudanpuute, mutta tosiasia on se että mitään muuta ei ole löytynyt. Olen tehnyt myös kaikkeni sen eteen että voisin paremmin, mikään ei tunnu auttavan. Tällä hetkellä minulla ei ole rahaakaan käyttää kalliisiin hoitoihin. Olenkohan missään vaiheessa työ- tai opiskelukykyinen?
Kuka toipuu ja kuka ei? Tämä kysymys on mietityttänyt minua jo jonkin aikaa. En itse ole moniin vuosiin ollu katkera siitä että miksi juuri minä sairastuin. Uskon että jokainen joutuu käymään läpi samat mietteet sairastuttuaan tai sen seurauksena kun on kohdannut elämässä vastoinkäymisiä jotka muuttavat elämän täysin. Sitä paitsi kenekään elämä ei ole aina helppoa, oli sitten sairas tai ei. Aina pitäisi kuitenkin unelmoida suuresti ja minun tähdätä siihen että tulen parantumaan ihan täysin. Ehkä tärkeämpi oivallus itselleni on ollut se että olin kuinka sairas tahansa, minun pitää elää elämääni juuri niin kuin haluan. Ehkä parannun tai sitten en, mutta vaikka sairaus olisi tiellä, selvitän tieni sen läpi. Tämä antaa enemmän lohtua minulle ja voin olla armollisempi itselleni. Kamppailessani monta vuotta sen suhteen että haluan olla täysin terve, johti niin moneen pettymykseen ja itsensä piiskaamiseen. Unohdin elää. Unohdan silti toisinaan. On tärkeää elää tässä hetkessä, eikä vain odottaa elämistä siihen hetkeen että on konaan terve. Sitä voi joutua odottamaan pitkään.
Itselleni isoin mörkö on edelleen se että ajattelen sairauden estävän minua tekemästä asioista joita haluaisin tehdä. Ajattelen koko ajan että jos olisin terve, pystyisin tekemään mitä vain. Tuntisin itseni silloin supersankariksi tai vähintäänkin yli-ihmiseksi. Toisaalta on totta että sairaus luo esteitä sille mitä voin tehdä, mutta taas toisaalta sen ei pitäisi estää minua tekemästä asoita joita haluan tehdä. Kaikki on mahdollista jos halua jotakin todella paljon. En välttämättä pysty saavuttamaan unelmiani tai asioita niin nopeasti kuin muut, mutta ei minun tulisi myöskään jättää tavoittelemasta niitä vain sen takia koska olen sairas ja ajattelen etten pysty tehdä niin.
