Carpe Diem ja C’est la vie

Kipua, kipua ja vielä kerran kipua…Askeleet tuntuvat raskaille, ja jokainen askel aiheuttaa kipuja samanaikaisesti ympäri kehoa. Olen kuin kävelevä zombi, rullaan vain eteenpäin ja jalat liikkuvat itsestään. Jokaisella askeleella tuntuu että jalat pettäisivät alta. Oma kehoni tuntuu raskaalle haarniskalle josta ei ole ulospääsyä, se ei ole joustava eikä siinä ole liikkumatilaa. Olen oman kehoni vanki, ei ole pakotietä, ei ole levähdystaukoa. En pysty hallitsemaan sitä täysin.  Milloin tämä kipu loppuu? Kuusi vuotta olen jo tätä taivalta käynyt ja kolme viimeisintä ovat olleet erittäin raskaita. Vaikka olet koko ajan ihmisten ympäröimänä, olen silti yksin, yksin kivun kanssa. Istut junassa katsellen maisemia ja junaan astuvia ihmisiä, kunpa he vain tietäisivät. Olet eristyksissä muusta maailmasta. Tämä maailma, tämä kupla, on jotain aivan erityistä, jotain joka opettaa sinua todella näkemään maailman uusin silmin. Maailma, joka ei jätä yhtäkään tunnetta tuntematta, yhtäkään näkökulmaa näkemättä. Tämä maailma on kokonaan sinun ja sinun on valta ja oikeus valita hyväksytkö sen vai et, haluatko todella tuntea täysin sydämin kaiken mitä se pitää sisällään. Itse olen päättänyt että aion nauttia joka hetkestä. Tämä saattaa kuulostaa vähän kornilta, miten voi nauttia kivusta? Mutta näin olen päättänyt, ja tähän mennessä asiat eivät olekaan olleet niin pahoja. Tähän väliin minulle ehkä tärkein aforismi:

''Hyväksy ne asiat, joihin kohtalo sitoo sinut, ja rakasta niitä ihmisiä, jotka kohtalo tuo polullesi, ja tee tämä koko sydämestäsi.'' – Marcus Aurelius

Carpe diem ja C’est la vie. Mutta helppoa tämä ei ole kipujen kanssa. Joskus vain toivoisin että ihmiset näkisivät saman kuin minä, maailman kauneuden. Oletteko joskus kävelleet ja todella katsoneet ympärillenne? Huomioineet siellä jokaisen ja pienenkin yksityiskohdan? Arvostaen näkemääsi ja ymmärtävän sen merkityksen? Arvostaen ja nähden kuinka monenlaista elämää täällä on, kuinka monenlaisia ihmisiä. Jokainen oma yksilönsä, ja niin arvokas! Jos ette ole tätä tehneet, niin tehkää edes kerran. Teen tätä joka päivä, voin yksinkertaisesti sanoa että elän hetkessä ja näen kauneuden koko ajan ympärilläni. Tietenkään en pysty tähän koko ajan ja välillä tämä tärkeä asia unohtuu, mutta kun löydän sen taas, pidän siitä tiukasti kiinni.

Oletteko huomanneet kuinka kaunis luonto on, kuinka kasvit alkavat vihertämään ja puhkeavat kukoistukseen rankan talven jälkeen. Voi miten kaunista! Olen innoissani kännykän kameran kanssa, muuta kameraa ei tällä hetkellä ole, heilunut pitkin tienvarsia kuin mikäkin pikkulapsi innoissaan. Ja vain käynyt välillä tarkistelemassa kukkasia ja kasveja matkan varrella että ovathan ne varmasti vielä siellä kukoistamassa kauneuttaan. Yritän ottaa kuvia asioista joissa näen todellista kauneutta ja toivon sen välittyvän myös myöhemmin kuvien katsojille.

Vaikka tälläkin viikolla kipuni ovat olleet kipuasteikolla yhdestä kymmeneen, tasolla 8-9. Yksi ei lainkaan kipua ja kymmenen on pahin mahdollinen kipu. Positiivisella asenteella elämään ja nauttien joka hetkestä eivät hetket kipujen kanssa ole olleet aina niin pahoja. Saan niin paljon energiaa ja hyvää oloa tästä asenteesta. Vaikka ei olisi sairas, suosittelen ehdottomasti kuitenkin kokeilemaan. Kunhan muistaa että näiden tunteiden on tultava todella sydämestä, vain silloin kaikesta voi nauttia täysillä. Huomaan monesti kävellessäni hymyilevän aivan yksinkertaisille asioille, mutta minulle ne eivät ole yksinkertaisia tai edes itsestään selvyyksiä. Olen todella kiitollinen tästä sairauteni tuomasta pysäytyksestä, nyt vihdoinkin ymmärrän mikä on tärkeää tässä elämässä. Ymmärrän maailman sen laajemmalla tarkoituksella. Keskitys asioihin joista todella nautin, muulla ei ole väliä. Ja todella näen asioiden todellisen merkityksen ja maailman luoman kauneuden.

Tässä lisää minun ottamiani kuvia: